Jonka unohdin kertoa!! *silmiään pyörittelevä hymiö*

Kävipä elokuun alussa heti Vasikkasavujen jälkeen, että meidän Klaara Kananen katosi jäljettömiin. Sitä etsittiin, ei ihan kissojen ja koirien kanssa, mutta aika aktiivisesti kumminkin. Eikä Klaaraa löytynyt mistään :o Klaarahan on kanoistamme kaikkein kaunein, kauniisti kirjava oljenvärinen horniolainen maatiaiskana ( Tämä maatiaiskanakannan on muuten löytänyt Ryynin kasvattaja Kirsti Hassinen perheineen! ). Surimme jo lasten kanssa menetystä, sillä luulimme supikoiran, ketun, huuhkajan tai haukan vierailleen kanalassamme ja vieneen värillään erottuvan Klaaramme.

Surkuttelimme aikamme, mutta kun muut kanat näyttivät hyvinvoivilta ( eikä Klaaraa löytynyt kuolleenakaan ), melkein jo unohdin koko Klaaran. Suunnittelin kanalan sulkemista jo talviteloille, kun kelit olivat olennaisesti viilentyneet, mutta jostain syystä en tullut sulkeneeksi kulkuaukkona toiminutta ikkunaa...

ONNEKSI EN! Viikko sitten maanantaina, viikonloppuisen hallayön jälkeen huomasin Klaaran tepastelevan ulkokanalassa! Täysissä voimissaan!! Voi ihme, huudahdin miehelleni! Siinähän se Klaara nyt on. Samassa katseeni nauliutui sen taakse, johonkin pieneen ja tummaan, joka - tai paremminkin jotka - puikkelehtivat edestakaisin. MITÄ?!

Hiippailin Klaaran luo, jonka elkeistä ei voinut enää kyllä erehtyä. Matala potpotus ja minulle osoitettu sähinä ja murina pörhötetyin höynenin kertoi saman mitä katseeni todisti: Klaaralla oli poikasia! Pienet vaalean, ruskean ja mustanharmaan kirjavat kananpoikaset piipersivät vuohien "pihattokopissa" mikä minnekin. En voinut edes laskea niitä, kun niitä oli niin monta. Ainakin kymmenen.

Menin sekaisin. Kikatin ja nauroin ja juoksin kuin idiootti ulos kanatarhasta. Samassa pihaan ajanut harjoittelijamme katsoi minua ihmeissään. "Tule katsomaan, tule katsomaan, Klaara-kananen on löytynyt ja sillä on tipuja!" huusin ja nauroin niin että vatsanpohjassa kupli.

Ihastelimme tipuja ja lähdin etsimään laatikkoa, jolla ne saisi siirrettyä sisälle turvaan. Klaara ei tykännyt siirtoajatuksesta ollenkaan vaan yritti nokkia minua, kun tavoittelin "ei minkään painoisia" pikkutipuja pahvilaatikkoon. Klaara ei antanut minun ottaa itseään kiinni, vaan juhlallisesti höyhenet pörhöllään hyppäsi itse tipujensa perässä suureen pahvilaatikkoon.

Sisällä järjestimme niille turvallisen paikan - kanalaan en niitä vielä raaskinut laittaa - ja laskin tiput. KAKSITOISTA! Siis hetkinen, kaksitoista? Yy, kaa, koo, nee, vii, kuu, seiska, kasi, ysi, kymppi, yytoo, kaatoo. On niitä, kokonainen tusina!! Voi Klaara-kanasta, minkä yllätyksen olikaan keksinyt. Voi onnea ja ihmettä, että en ollut sulkenut kanalan ikkunaa, että Klaara oli edes salaa saanut käydä siellä syömässä ( ja tosi salaa oli käynytkin n. 3 viikon ajan, sillä sitä ei oltu nähty koko aikana kun se hautoi ). Mutta että kaksitoista tipua. Aikaisemmat tarkoituksella toteutetut hautomisyritykset olivat tuottaneet minulle vain 3 tai 4 tipusta...

Laitoin kanasille ruuaksi jauhoja, kaurahiutaleita ja keitettyä, hienonnettua kananmunaa. Tiput iskivät kiinni ruokaan heti emon esimerkistä ja alkoivat kasvaa. Juoma-astiaksi valitsimme koirankupin, jonne vettä laitettiin vain vähän ( ja vaihdetaan usein ), etteivät pikkutipuset huku astiaan. Se on kuulemma yleisin pikkutipujen kuolinsyy :o

Menetyksen koimme eilen, kun olimme jo viikon saaneet ihmetellä kaikkien kahdentoista olevan hengissä ja liikkuvan iloisena emonsa lähellä. Eilen kuoli tipuista pienin, syytä emme tiedä, eikä sitä ehkä tutkimukissakaan löytyisi. Se oli tosi pieni muihin verrattuna, ja ehkä jotenkin viallinen jo alkujaan, en tiedä. Iloitsemme kuitenkin yhdestätoista tipusesta, joista mahdollisimman monen toivomme olevan kanoja. Kukkoja kun meillä on jo ennestään kolme!!

Yritän ottaa kuvia Klaarasta ja tipusistaan mahdollisimman pian :)