Tänään mietiskelin blogin syvintä olemusta. Mikä on blogi, miksi se on? Mitä sinne kirjoitetaan?

Ajatuksia, mutta kenen päästä? Onko netti sellainen taho, jossa ilmaistut ajatukset ovat absoluuttinen totuus? Pitääkö jonkun henkilön blogiin uskoa kuin ehdottomaan totuuteen?

No ei. Ei ainakaan minun blogiini. Kirjoitan useimmiten tajunnanvirtaa, mahdollisimman rehellisenä itselleni ja muille. Näin yli kolmekymppisenä sitä on oppinut olemaan itselleen - ja muille - aika armollinen. Kaikkea ei voi osata, pieleen voi mennä, ja aina on uusi mahdollisuus. Mahdollisuus korjata virheensä, oppia ja tehdä asiat paremmin. Aina silloin, jos on rehellinen. ( Ainoa Totuus löytyy Raamatusta - suosittelen lukukokemusta kaikille :) )

Se, että välillä tekee mieli kirjoittaa blogiinsa joku harmituksen aihe, vaikka se koskettaisikin muita ihmisiä, on hyvin inhimillinen ominaisuus kun blogi nyt sattuu kertomaan minusta itsestäni, minun elämästäni, mielipiteistäni ja tunteistani. Joskus tuntuu, että elämässä joku käsittää minut tahallaan väärin, joko ihan tarkoituksella taikka sitten täysin vahingossa. Sattuipa kerran elämässä, että erääseen ponien laumaelämästä ja varsojen käsittelystä kertovaan juttuun kirjoittamani "Poni oli ollut elämänsä ensimmäiset kuukaudet vieraassa hoitopaikassa, jossa sitä ei oltu käsitelty kovinkaan paljon."-lause koettiin lähes kunnianloukkaukseen verrattavana syytöksenä, ja tuloksena oli asiatonta välienselvittelyä, syytöksiä minua ja lapsiani kohtaan. Enkä ollut tarkoittanut syyttää ketään, totesin vain tapahtuneen niinkuin usein ja normaalisti varsojen ensimmäinen kesä menee. Tiedän monia ravihevoskasvattajia, joiden varsat laiduntavat vapaana ihmisen vaatimuksista koko kesän ja vasta vieroittamisen kynnyksellä niitä aletaan käsitellä.

Koskapa itse olen kokenut toisenlaisen tavan itselleni paremmaksi, vertasin tuon yllämainitun ponin tapauksessa käsittelemättömyyttä siihen. Ei oltu käsitelty kovinkaan paljon kertoo sen, että varsaa ei sen käytöksen perusteella oltu juurikaan taluteltu tai otettu laitumelta kiinni sen ensimmäisten kahden kuukauden aikana - koska se ei antanut ihmisen koskea muualle kuin varovasti turpaan, eikä se osannut kulkea riimussa, vaan heittäytyi maahan. Tuosta varsasta tuli pian, intensiivisen käsittelyjakson jälkeen, Erittäin Hyvä Käsitellä ja sitä se on uudessa kodissa edelleen.

"Se koira älähtää, johon kalikka kalahtaa" - ehkäpä niin. Syytöksiä tässäkään blogissa en aio jaella muille kuin itselleni, ja itselleni luvan olen antanut avoimeen mielenilmaisuun tässä päiväkirjanomaisessa kirjoituspaikassani, jota saa vapaasti lukea ja kommentoida.

Mutta mennäänpä tähän päivään. :) Syksy jakoi tänään anteliaasti kauniin päivän, vaikka tuuli kuljettelikin tummia pilviä taivaalla. Meillä oli vieraana yhden astutettavan tamman omistajaperhe ja teimme ponien kanssa kaikenlaista mukavaa. Tytöt olivat innokkaita ja osaavia ja ponit saivat nauttia huomiosta ja tekemisestä. Erityisesti mieltäni lämmitti kaunis ja luottamusta henkivä ajatus, kun perheen nuori tyttö oli mietiskellyt tammansa elämää ja ajatellut ääneen, että sen voisi melkeinpä antaa meille asumaan, kun meillä sillä on ollut niin hyvä olla. Liikutuin syvästi tuosta luottamuksesta, vaikkakin toki poni lähtee pian omaan kotiinsa ilahduttamaan omia omistajiaan toivottavasti kantavana.

P1040164.jpg

Ihania ystäviä on tämän ponihommankin ansiosta saatu. Kiitos kivasta päivästä tänään, te itse tiedätte varmaan, ketä tässä kiittelen ;)