"Raatikkoon, Raatikkoon, vanhatpiiat viedään, tuonne tuonne Kyöpelivuoren taa, ettei niitä, ettei niitä pojat nähdä saa."

Mitähän tarkoittane tuo? Jotain siitä kai selitetään Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksessa, mutta minä en tiedä muuta kuin että joskus lapsena me tuommoista hoilausta ihan laulettiin. Muistan sävelenkin. :o Ja pelättiin, että jospa sitä jääkin vanhaksi piiaksi.

No en jäänyt.

Mutta minulla on koira. Kaunis, terve ja hyväluonteinen, lehmiä paimentava, pihassa pysyvä, lapsia rakastava, ihana. Minulla on Ryyni, joka johdatti minut maailman ihanimman rodun, paimensukuisen lapinkoiran, pariin. Ryyni, joka on meidän Nyyni, Gynfelder, Myykkyläinen. Joka on kiistaton kuningatar täällä meillä, toistenkin koirien mielestä.

Ja ehkä siinä se ongelma piileekin. En tiedä. Ehkä se on liian hyvä?

Ryyni on silmätarkastettu terveeksi, polvitarkastettu terveeksi, lonkkakuvattu A/A ja kyynärnivelkuvattu terveeksi. Ryyni on saanut virallisista näyttelyistä ERINOMAISEN arvioinnin ja ollut oman luokkansa toinen ( juuri tuolla, mistä kuvakin on, Enossa Hannu Talven tuomaroimana vuonna 2005 ). Ryyni on luonnetestattu +173 pisteellä erinomaiseksi, helpoksi koiraksi, joka ei uhkaa ihmistä millään tavalla, muistaa tapahtuneet että osaa niitä vähän varoa seuraavalla kerralla, mutta ei pelkää mitään. Tuomari Kerkkä sanoikin luonnetestissä, että jos kaikki koirat olisivat tällaisia, ei olisi ongelmakoiria.

Meidän Ryyni! Pienten puolustaja, esikuva pennuille, pimeän turva lapsille ( jos nukkumaanmennessä pelottaa, voi lohduttautua sillä, että Ryyni ainakin haukkuu, jos jotain epäilyttävää yrittää tulla ), sylikoira, kainaloinen, varpaiden lämmittäjä.

Ryyni ja Ruusu :) Tästä kuvasta tulee aina mieleeni se lastenlaulu: "Pieni mä olin, vielä itsekin, kun koiranpennun syliini sain..." Siis kun Ryyni ei ollut muistaakseni vuottakaan, kun meille ajautui tuommoinen pikkuinen Ruusu. Ja niistä tuli kaverit heti kun lakkasin suojelemasta Ruusua ja annoin niiden olla yhdessä.

Ja isäntähän ei tykännyt koirista. Ei ollenkaan. Mutta Ryyni ei olekaan mikä tahansa koira. Se on meidän Ryyni.

Se on häntää, tassuja ja hampaita. Ryynikin. Hampaita vaan esittelymielessä, ja kyllä niitä kelpaakin esitellä, kun ovat ihan hohtavan valkoiset!

Meillä oli niille nimetkin. Ensimmäisestä yrityksestä olisivat tulleet Aina Valppaat Lehmityttö, Paimenpoika, Lapsenpiika ja Tallirenki - tai jotain semmoisia kumminkin... Toisesta yrityksestä ei keksitty nimiä kun ei päästy edes nuuskuttelemaan koiria keskenään, kun uros ei antanutkaan tarkastaa silmiään... Kolmannen yrityksen pennuista olisi tullut Alkusoittoa ja Aamunkoittoa, mutta ei tullut. Ja neljäs yritys meni niin lahjakkaasti mönkään koko sen kolmisen viikkoa, minkä uros meillä vietti, ettei nimiä tullut keksittyä taas ollenkaan edes haaveillakseen.

Ja kyllä minä melkein tiesin, että tämä VIIDESkin yritys menee mönkään. Mutta toivoinpahan vaan silti, kun oli varmasti paras mahdollinen kokenut kasvattaja - Ryynin ikioma - siinä apuna. Ehkä vielä on mahiksia, todennäköisesti ei. Tärppipäivät ON olemassa, häntä kääntyy tehokkaasti, mutta kun uros hyppää, alkaa murina.

Siinä on vaan joku vika. Eikä meille tule vieläkään paimensukuisia lapinkoiran pentuja. Ryynille.

Omasta tahdostaan lapseton. Niin se valitsi. Miettikö, että on liian vaivalloista, tehköön muut? Aika näyttää, tekeekö muut, Muusa nyt ainakin ensin Iki-Wanhoille, toivottavasti ainakin!

Mutta Raatikkoon ei Ryyni jouda. Sillä on täällä tekemistä. Sillä on täällä haukkumista, haistelemista, kulkemista, juoksemista ja kaivamista. Sillä on täällä nukkumista, lämmitettävää, pöydältä varastettavaa, opetettavaa. Sillä on täällä elämä ja meidän elämässä olisi suuri karvainen aukko, jos sitä ei olisi. Ei Ryyni jouda Raatikkoon, Ryynin paikka on täällä. Pentujen kanssa tai ilman.

Koti on ihan kumma paikka ilman Ryyniä ( Ryyni on siellä miehelässä vielä siis, hanskat on jo laitettu naulaan, vaikka mahiksia ehkä prosentin verran on vieläkin - ehkä kuitenkaan ei... ).

Kirstille iso ja vielä isompi kiitos vielä!