Olen nyt aktiivisesti parin päivän ajan miettinyt omaa kokemuspohjaani lastenkasvatukseen liittyvissä asioissa. Yleensä en näitä hullun lailla pohdiskele, sillä tässä vähitellen tähän kolmenkymmenenkolmen vuoden, kahdeksan kuukauden, kahden viikon ja kolmen päivän ikään ehdittyäni, neljä lasta tähän maailmaan synnyttäneenä ja esikoisen jo yli kaksitoistavuotiaaksi kasvatettuani olen huomannut, että jotkin asiat minulla ainakin ovat hallinnassa. Tai joihinkin asioihin, joita olen lasteni kanssa toteuttanut, olen itse tyytyväinen, eikä valittamista ole tainnut juuri olla mummoilla, kummeilla, opettajilla, soitonopettajilla, kavereilla eikä tuttavilla.

Lapsemme ovat sosiaalisia, avoimia, huomioonottavia, reippaita, osallistuvia, suulaita, mielipiteitä omaavia, tunteitaan näyttäviä, räiskyviä tai tasaisempia kukin omien luonteenpiirteittensä mukaan - eikä kukaan ole varsinaisesti samanlainen.

Minä olen itse kahden ns. ammattikasvattajan lapsi, mutta en itse lapsena kokenut olevani sen kummemmin osaavammissa käsissä kuin kaverinikaan. Äitini on tehnyt yli 30-vuotisen työn ala-asteen alaluokkien luokanopettajana ja on ollut koko uransa ajan yksi pidetyimmistä opettajista koulussaan. Lapsena en tietenkään sitä asiaa nähnyt niin, vaan äitini oli minulle "vain" äiti omine virheineen ja hyvine puolineen. Isäni taas teki työnsä murrosikäisten parissa peruskoulun kieltenopettajana yläasteella. Jo murrosiässä ihailin isäni kykyä käsitellä elämänsä tyrskyissä olevia nuoria, ja muistelenpa isäni olleen kohtuullisen tykätty opettaja myös oppilaidensa keskuudessa.

Vanhempani olivat keskivertoa tiukempia kasvattajia kotona: Meillä oli tarkat kotiintuloajat iltaisin, mutta muuten saimme leikkiä naapuruston lasten kanssa mielin määrin, eivätkä vanhemmat pyrkineet valikoimaan kavereitamme kuin poikkeustapauksissa. Tokihan pienellä paikkakunnalla varmaan kaikki tunsivat toisensa ja ehkä vanhemmillani oli parempi näköala moniin asioihin juuri opettajatyönsä ansiosta. Saimme harrastaa itsevalitsemiamme harrastuksia, mutta vanhempamme pitivät huolta, että kerran aloitettu tehdään loppuun - eli viulunsoittoa jatkettiin vuosi vuodelta sitkeästi kevääseen asti, vaikka viimeistään kevätauringon kutitellessa nenänpäätä olisi halunnut luovuttaa.

Vanhempani kannustivat meitä luottamaan turvallisiksi toteamiinsa aikuisiin: mummon ja ukin luona oltiin yötä jo pienestä asti ilman vanhempia, kavereiden luokse päästiin naapuriin yökylättelemään, yövyttiin teltassa omassa pihassa jne. Seurakunnan leirit kuuluivat isona osana lapsuuteemme, ja siellä meidät hellästi ohjattiin turvallisten aikuisten huomaan, ja viihdyimme pienestä asti turvallisissa oloissa kokemuksia keräämässä.

Hevosharrastukseni sai alkunsa tuttavaperheen hevosesta ja luvasta käydä itse polkupyörällä hoitamassa hevosta. Koska vanhempani eivät tienneet hevosista mitään, he luottivat tuttavaperheen arvostelukykyyn. Minua itse nyt äitinä kyllä hirvittää se luottamus, joka minulle annettiin jo tuolloin pienenä. Suojelusenkeli oli kuitenkin mukanani ja itseluottamukseni kasvoi huimasti, kun sain hoitaa isoa suomenhevosta ja opetella asioita.

"Tässä on meidän hevosenhoitaja", sanoi hevosen 50-vuotias omistaja jollekin tutulleen, kun siivosin 10-vuotiaana hoitohevoseni karsinaa. Meinasin pakahtua ylpeydestä. Hevosenhoitaja!

Sain kokeilla uusia asioita ja minua kannustettiin. Kun halusin opetella ompelemaan, äiti antoi minulle kangasta ja ompelukoneen käyttöön, ja surrasin nukeille vaatteita, barbeille vaatteita ja äiti kehui niitä, vaikka saumat kiristivät ja joskus katkeili neulojakin. Kun minua pelotti, äiti piti kädestä ja lohdutti ja isän kanssa kävimme pitkiä keskusteluja elämän suurista kysymyksistä. Vanhemmat kunnioittivat aina meitä lapsia ihmisinä, vaikka olimme kuinka pieniä. Koskaan ei tuntunut siltä, että meidän olisi pitänyt täyttä jotain muotteja vanhempien tahdon toteuttamiseksi ( tai no, ehkä silloin, kun äitini ei ymmärtänyt maatalousalalle opiskelemaan lähtöäni, olisi ehkä tahtonut "hienomman" ammatin, vaikka itse en hienompaa ammattia voinut enkä voi kuvitellakaan ), vaan meitä kannustettiin tekemään parhaamme siinä, mitä ikinä teemmekin.

Huomaan palaavani vanhempieni tapoihin myös omiin lapsiini suhtautuessani. En päästä lapsia kylille notkumaan, haluan tietää missä ja kenen kanssa he aikaansa viettävät, haen ja vien ( jo käytännön syistäkin täältä maalta ) lapsia harrastuksiin ja kavereiden luo ja sovin mieluiten heidän kavereidensa vanhempien kanssa, kuka ja milloin vierailee missäkin. Olen tiukempi lasteni suhteessa eläimiin: en päästä 10-vuotiasta hevosaitaukseen yksin, vaan olen katsomassa, ettei vahinkoja satu.

En tahdo latistaa lasta koskaan. Jos lapsi tahtoo mennä yöksi jonnekin, tuen ja kannustan kaikin tavoin lapsen kykyä pärjätä myös kodin ulkopuolella. Haluan antaa lapsen kokeilla - myös omia rajojaan - ja tarvittaessa olen läsnä ja tukena. Valitsen lapseni yökyläilypaikat niin, että voin luottaa niihin aikuisiin, joihin käsiin lapseni jätän. Tuon tämän esille myös lapselle, enkä kylvä epäilyksen ilmapiiriä maalailemalla kaikkia mahdollisia ongelmia etukäteen. Luotan lapseen, enkä tahdo sitoa häntä itseeni liikaa. Osoittamalla, että luotan myös muihin aikuisiin lapseni kanssa toimijoina toivon luovani lapselleni turvaverkkoa siltä varalta, että elämä on yllätyksellinen ja meille vanhemmille tapahtuu jotakin odottamatonta.

Kun olen jutellut muutaman aikuisen, jo kolmenkympin iän ylittäneen ystäväni kanssa lapsuuden kokemuksistamme, olen törmännyt muutaman kerran siihen, että ystäväni ovat kertoneet joutuneensa lapsena "vanhempiterrorismin" uhriksi. He olisivat halunneet olla kuin muut, mennä kaverin luo yökylään naapuriin ja oppia olemaan yötä poissa kotoa, mutta vanhemmat ovat luvan antamisesta huolimatta luoneet ilmapiirin, että poissa kotoa yöpyminen on väärin omaa perhettä ja vanhempia kohtaan. Eivät nämä ystäväni ole osanneet selittää, mitä nämä vanhemmat ovat sanoneet tai tehneet, mutta hyvin vahvasti tuo ilmapiiri on vaikuttanut heidän kykyynsä ja haluunsa edes yrittää osallistua yön yli kestäviin lasten ja nuorten tapahtumiin tai kavereiden luona yövierailuihin. He ovat myös kertoneet, että itsenäistyminen ja pois kotoa muuttaminen on sitten aikanaan ollut myös melkoinen ponnistus, ja he ovat kokeneet tekevänsä erittäin pahasti väärin vanhempiaan kohtaan muuttaessaan omiin asuntoihinsa tai mennessään naimisiin reilun parikymppisinä. Kertoipa eräs ystävä kokeneensa olevansa vastuussa isänsä yllättävästä kuolemastakin, kun äidin sanojen takaa oli kuultanut vielä vuosien jälkeen katkeruus lapsen muutosta satojen kilometrien päähän omaa elämää elämään...

Voi kunpa sitä osaisi. Voi kunpa osaisi olla riittävän tiukka ja riittävän salliva, voi kun ei eläisi omaa elämäänsä, menettämisen pelkoaan, ylihuolehtimista tai alihuolehtimista lapsen kautta. Voi kunpa ei peilaisi lapsen kokemuksia oman suuren tietämyksensä kautta, vaan pysähtyisi, katsoisi ensin peiliin ja sitten sitä lasta silmiin ja kuuntelisi, mitä lapsella oikeasti on asiana. Kysyisi ja antaisi vastauksen olla sellainen kuin lapsi sen haluaa olevan eikä sellainen, minkä itse tahtoo kuulla.

Minä en voi katsoa lastani silmiin - enkä vierasta lasta silmiin - joka luottaa minuun ja kysyy, osaankohan minä, ja sanoa, että ei siitä kyllä nyt tule yhtään mitään. Minä en voi sanoa lapselle, joka innosta puhkuen tahtoo onnistua, että älä kokeile, et onnistu kuitenkaan. Minä sanon sille: kokeile, onnistut varmasti. Olen tässä ja autan, ja jos heti ei onnistu, kokeillaan yhdessä uudestaan.

Minä sanon niin, koska minun sydämeni sanoo niin.

( Ja luin sitten netistä googlettamani Mannerheimin lastensuojeluliiton sivun "Vanhempi lapsen itsetunnon kehittymisen tukena" ja ainakin luulin löytäväni sieltä monta kohtaa, jotka tukevat tätä minun sydämeni sanomaa. )