Silloin kun se iskee, ei sille mitään voi. Se sisäinen pakko. Tai halu, sydämen tuska, joka ei hellitä ennenkuin on tuntenut tehneensä riittävästi. Edes yrittäneensä. Ennenkuin tulee se itku ihan silmään ja näkee ehkä orastavia tuloksia, ainakin mahdollisuuksia.

Että yhtäkkiä huomaa löytäneensä uuden ystävän. Että ei yhtään kaduta että lähti iltasella vähän liian myöhään, että ajoi 5 tuntia ja saapui jonnekin ihan liian myöhään, että joku toinen auttamishalukas ( ja ehkä muutenkin vähän omissa hommissaankin kiireinen ja muutenkin valveilla vielä ) otti vielä vastaan, majoitti ja ruokki vähän liian aikaisin aamulle heränneet - antoi vielä hätäapuvaraemoehdokastamman matkaan, saatteli onnistumistoiveilla ja luotti oman hyvän siitostammansa avuksi toisille.

Että ajoi 6 tuntia ja odotti muutamia hetkiä, että yksi maailmaan yhtäkkiä tullut keräsi voimia että jaksoi herätä katsomaan ihmeellistä juttua. Että huolehti ja hössötti ja varmisteli ja arveli. Ja että se uudeksi ystäväksi tullut ymmärsi ja oli samaa mieltä. Ja lupasi tehdä parhaansa niinkuin on tehnytkin.

Ja että nyt voi vaan toivoa ja toivoa ja toivoa - hevosvauvojen enkeleitä, onnistumisen enkeleitä, kärsivällisyyden enkeleitä ja jaksamisen enkeleitä. Lämpöä ja voimia, hyväksyntää ja kauniita ilmoja, riittävästi maitoa ja suotuisia oloja. Kaikkea ja kaikille. Ja Lillille varsinkin.

"Ylenin" tänään Lillille kummitädiksi :) :) :) Toivottavasti matkassamme matkannut shetlanninponitamma ylenee Lillille hätäapuvaraemoksi. Ainakin maitobaaria tämä tamma M aikoi pitää, vähintään ihmisten lypsämänä, siihen on jo lupa.

Ja näiden ihan ensikohtaamiskuvien perusteella toivoa ainakin on! Tottuminen ja hyväksyminen ja omaksi ottaminen vaatii työtä, työtä ja toistoja, toistoja, mutta toivoa on!

Kiitos näistä kuvista Annille ja lapsenhoitoavusta Anni ja Jenni Lahdenmäelle! Olette korvaamattomia kun autatte auttamaan!!