Voi elämä että tämä maailma on täynnänsä selityksiä. Selityksiä selityksen perään miksi ei ja miksi ja miten ja millä tavalla. Ja tyhjän puhujia kyllä riittää.

Ai että mitä?

No ihan vaan sitä, että jos tulee hankittua muutamia eläimiä, sitten muutamia lisää ja sitten vähän vielä lisää, tituleerauduttua itsensä vaikkapa lampuriksi tai vuohuriksi ja laitettua jonkinlaisia karsinoita ja jonkinlainen aitaus - hankittua eri sukupuolta olevia eläimiä olemaan yhdessä ja kappas, niiden lisäännyttyä eläinmäärän vain kasvettua - alkaa harmittavan usein teot muuttua tyhjän puhumiseksi.

Mikä sinänsä on turhaa, sillä se lisääntynyt eläinmäärä se vaan tuottaa aika lailla omavaraisesti sitä sontaa, ettei sitä enää niiden eläinten omistajan soisi suustaan pulputtavan. Sitä sontaa.

Mutta harmittavan usein siinä käy niin.

Sitten se saattaa vaikka havahtua sen verran, että sen on päästävä joistakin niistä eläimistä eroon. Se voi laittaa ilmoituksen, että myytävänä lypsäviä kuttuja ja suloisia kilejä ja se voi puhua puhelimessa suut ja silmät täyteen vuohenpidon ihanuutta ja erinomaisuutta. Niin ja joku voi sitten mennä ja haluta ostaa siltä jonkun niistä söpöstyksistä. Ja se vain ihmetyttää, että silti se voi pulputtaa suustaan sitä sontaa - tyhjänpäiväistä puhetta, jolla ei ole minkäänlaista katetta tosielämässä.

Onpa nähty sekin, että ihanat, kesyt ja tarkasti selvillä ( kirjanpidollisesti siis ) olevat hurrrjasti maitoa tuottavat kutut ovatkin lauma villejä, ihmiseen vähintään huiman pelokkaasti suhtautuvia aliravittuja otuksia, joiden tiineydestä tai tiineydettömyydestä ei ole minkäänlaista hajua - eikä niillä eläimillä saata olla hajuakaan normaalista riittävästä ruokinnasta. Ja sen näkee jo päältä, kuulee jo kaukaa :(

Onpa nähty sekin, että on ostettu hieno ja tarkoitukseen sopiva vanha lypsykarjatila ja "remontoitu" sinne lampola - ja pidetty siellä lampaita vuodesta toiseen muistamatta, että se eläinten tuottama lanta on hyvinkin jatkuvasti uusiutuva luonnonvara ja kertyy jonnekin, yleensä niihin paikkoihin joissa niitä eläimiä pidetään ja jos niiden omistajan suusta pulppuaa vain sitä samankaltaista eikä se tee sille asialle fyysisesti yhtään mitään - sitä sontaa on pian niin paljon, että katto alkaa lähentyä uhkaavasti... jostain kumman syystä.

On nähty sekin, että rakennustenvieret, ojanpientareet ja viereiset pellot heiluvat kaunista, vihreää, ravitsevaa ruohoa - ja rakennuksessa sisällä sekä sen vieressä ulkoaitauksessa eläimet tottuvat vihreälle ruoholle, sitä kaihoisasti katsellen, pötsit tyhjyyttään muristen, pitkillä suksisorkilla hiihdellen.

On nähty ja kuultu, kuinka omistajalta pulppuaa suusta samaa sontaa, jota suksisorkat jauhavat muruksi ja tamppaavat lepopaikassa kertyväksi kasaksi, ja ehkä puolen vuoden päästä yltävät nuolemaan janoonsa kattoon tiivistyviä vesipisaroita... Jos kunto ei lopu kesken ennen sitä...

On nähty, että haaveet kaatuu - ja hyvä alkuajatus ei takaa, että teot pysyisivät välttämättä asian takana. Mutta kertoisiko joku viisas minulle, miksi myös sellaiset ihmiset, joilla pitäisi olla tietoa ( eläinten hoitoa ihan oppilaitoksessa opiskelleet, eläinsuojeluvalvojakurssin käyneet, jopa eläinlääkärit ), ummistavat silmänsä siltä, että eläimet tarvitsevat joka päivä ruokaa, vettä, puhtautta, suojaa, sopivaa seuraa ( sopivia lajitovereita tai sitten ei - eli esimerkiksi naaraspuoliselle nuorelle eläimelle ei oman isän seura ole sopivaa ja jollekin erakkoluonteiselle eläimelle, esimerkiksi hamsterille ei voi laittaa kaveria samaan asumukseen asumaan ).

Miksi helposti ajatellaan ja tuudittaudutaan siihen, että normaaliin eläinelämään liittyvä tapahtuma kuten esimerkiksi poikasten synnyttäminen; poikiminen, varsominen, karitsoiminen, kilistely, porsiminen, pentuminen... saa emän huonoon kuntoon, kuihduttaa ja melkein kuolettaa pois. Varmasti kuihduttaa ja kuolettaa, jos eläimellä ei ole ruokaa. Tiineys ja imetys lisäävät emän ravinnontarvetta huimasti - ja ilman ruokaa ei eläin pysy hengissä ilman tiineyttäkään...

On nähty, miten eläimet kärsivät ja omistajan suusta pulputtaa kuin oppikirjasta, mitä eläin missäkin tiineyden vaiheessa saa syödäkseen, mitä imettävänä, minkä ikäisenä on astutettu, minkä ajan välein on sorkkia hoidettu. Vilahtelee rehujen nimiä kuin maatalouskaupan tarjouslehtisessä, kerrotaan, miten pitkään on jo saanut vihreää ruohoa. Totuus kuitenkin näkyy kuihtuneessa eläimessä, jonka silmät ahmivat vihreää joka on aidan takana, sieraimet vetävät ehkä tuulen mukana tullutta lehdesten tuoksua ja korvat kuuntelevat, kuinka hoitaja kertoo lähtevänsä kahville...

Haluaisin pistää silmät kiinni, korvani tukkoon ja ajatukseni vapaalle. Mutta kuka se sitten katsoo, kuka kuuntelee, kuka miettii ratkaisuja, toimii ja tekee, ilmoittaa ja vaatii. Se eläin ei ainakaan, ei sieltä ahtaasta, tunkkaisesta, täyteen ulostetusta läävästä, ei ainakaan.

:(