Pikkuponipojat Aku ja Atte saivat tässä aamuna eräänä vieraan "Nanny911":stä ( tiedättehän, se riiviölapsia kuriin laittava hoitotätipalvelu telkkarissa ) - tai niiden kasvattajaomistaja allekirjoittanut sai päähänsä alkaa kiinnittää huomiota ponipoikasten käyttäytymiseen, kun kävikin niin, että matkalla tarhaan aamuisin tämä kaksikko keksi kaikkea muuta kuin suoran reitin emiensä Briskun ja Kezellan perässä vapaana.

Alkoi siis rajallinen rakkaus söpöstelyn sijaan. Ja täytyy sanoa, että jo oli aikakin!

Aku hyväksyi pienen punaisen varsariimun helposti. Olihan sitä talutettu sen elämän ensimmäiset 3 viikkoa miltei päivittäin. Talutuksessa kuitenkin piti hieman kiemurrella, vaikkei kovin kummoisia vaadittukaan. Olisi vaan ollut niin paljon hauskempaa kulkea aivan eri suuntaan kuin emä ja taluttaja...

Entäs Atte sitten? Atte tuntuu perineen emänsä vastarintaliikkeen jäsenyyden, mitä tulee kaikkeen sellaiseen, mitä poni ei itse halua itselleen tehtävän. Emänsä keskittyy vastarintailemaan vain äärimmäisissä toimenpiteissä kuten hampaiden raspaus ja ultraaminen, mutta Attepa päätti, että minä en en en en en ota tuota pientä punaista pehmeää varsariimunhirvitystä päähäni. En, sillä tähänkin asti olen saanut olla ilman.

Otin Aten kuitenkin karsinassa kiinni - voimani riittävät vielä onneksi hyvin - ja päätin laittaa sille riimun. Pidin sitä kiinni ja se rimpuili, hyppi pystyyn ja teuraroi. Jostain käsittämättömästä syystä sain ujutettua ( olisitpa nähnyt nimittäin, vähintään olis 5 kättä ollut tarpeen ) riimun turvalle - ja ponipoika yritti PURRA minua! - ja siitä sitten korvien yli ja sitten vielä rauhoituttiin ja keskusteltiin, mikä on homman nimi. Pikkuponipoika polki jalkaa ja sitä harmitti.

Kaikille ponikidutuksen vastustajille tiedoksi, että näitä ponipoikia ON kyllä käsitelty, kosketeltu ja silitelty koko niiden elämän ajan, onpahan vaan Aten talutus jäänyt monenlaisten yhteensattumien ja muiden tekemisten vuoksi hyvin vähälle, kun se on vielä pikkupoikana kulkenut niin hyvin emänsä perässä.

Lähdettiin Aten ja Kezellan kanssa ulos, tavoitteena päästä talutettuna tarhaan. Mitään vaatimuksia Atelle ei asetettu, kunhan tulisi mukana vaan. Atte poukkoili jo tallissa kaikkialle muualle paitsi sinne minne halusin. Se hyppi pystyyn ja kiepsahti pehmeästi kyljelleen Briskun ja Akun karsinaan... Nousi ylös ja kiepsahti toiselle kyljelleen.

Voi elämän kevät! - ajattelin ja päätin, että tästä edes yksikään ponivarsa ei vietä ensimmäistä elinkuukauttaan kulkien vain emänsä perässä. Olen ollut niin oikeassa joka ikinen kerta, kun aikaisempien varsojen kanssa olen niitä ihan pienenä talutellut paljon, antanut sitten lomailla villinä ja vapaana varsana kuukauden tai kaksi ja jatkanut sitten talutusta aivan kuin taukoa ei koskaan olisi ollutkaan. Tosin Sulevista tuli erinomainen käsitellä, vaikka sitä ensimmäiseen kahteen kuukauteen ei sen silloisessa hoitopaikassa oltu varmaankaan juuri taluteltu - ja vaikka Sulevi käyttäytyi silloin aluksi samoin kuin Atte nyt.

Päästiin ehkä kolmen rähmällään käynnin jälkeen tarhaan ja jätin varsoille riimut päähän. Illalla en edes yrittänyt saada niitä laitumelta kiinni vaan pojat kipittivät kiltisti karsinaan. Karsinassa otin sitten riimut pois ja pojat pääsivät vapaalle.

Toisena aamuna Aku oli yhtä helppo tapaus kuin ekanakin. Attekin hieman kesympi jo. Ehkä tämä kolmas aamu on sitten vielä parempi - kohta näemme.

Rauhallisesti ja määrätietoisesti tämä Nanny-Jo:ksi muuttunut kasvattaja koulii pikkuorivarsojaan ja myy ne sitten luovutusikäisinä tammikuussa paljon käsiteltyinä, tilanteisiin tottuneina varsoina toivottavasti tosi hyviin koteihin, joissa jatketaan rauhallista, ystävällistä mutta määrätietoista käsittelyä ja saadaan aikaiseksi mukavia käyttöponeja.

MUOKS: Ei sitä turhaan ole keksitty tuota "kolmas kerta toden sanoo"-sanontaa, silläpä allekirjoitan tuon minäkin täysin. Tänä aamuna Atte jopa vain seisoi pujottaessani riimun sen turvalle ja teutaroi ihan pikkuisen vasta sitten kun kiristin niskahihnaa. Tallin kynnyksellä se epäröi vain hieman ja tarhan portilla jumitti vähän. Eli siitä tulee ihan hyvä ja helppo talutettava ja käsiteltävä siitä tulee. Varmasti! ( Sulevikin on nyt maailman mukavin ja rauhallisin 4-vuotias ruuna! )

Ja tarkoitukseni OLI ottaa kamera mukaan tuonne, mutta en sitten muistanut. Ehkäpä jo huomenaamulla muistan? Tai sitten en, kun on ne Vanillinin näyttelyt ja sinne lähtö. KÄÄK!