Ei tullut hyviä otoksia. Ei. Tänään paistoi kyllä aurinko, mutta oltiin serkun pojan 1-vuotissynttäreillä päivällä, sitten navetalla urakoimassa ja sitten olikin jo pimeä, eikä saanut kuvia ilman salamaa.

Mitä tekee kissa, kun siitä ottaa kuvan salamavalon kanssa? Laittaa silmät kiinni, vähintään - tai sitten hohtaa liian valkoisena, niin ettei siitä saa mitään selvää. Tai vähintään kauniit syvän siniset silmät hohtavat pelottavan punaisina - tai keltaisina.

Tai sitten se venyttää itsensä ja hyppää kärpäsen ( mistä niitä riittää - vastapestyjen ikkunoiden väleihinkin tunkevat mokomat kakkimaan :/ ) perässä niin, että näyttää päättömältä...

Tai sitten se näyttää kieltä kuvaajan pyrkimyksille saada edes jonkinlainen kuva näytille...

Mutta ei se haittaa. Se ei haittaa, että Bolo-loo-loikkanen ei ole parhaimmillaan kuvissa ( sillä Boo on hyvännäköinen, kuvaaja ei vaan osaa! ), sillä se on parhaimmillaan meillä täällä kotona elämässä.

Se on sottapytty-Jorin Paras Kaveri.

Rakkaudella nahkaa rutistavaa kättä pelkäämätön Kehruli :)

Joka tulee mukaan leikkeihin ja jaksaa kurkistella peilistäkin vaikka miljoonasatayksi kertaa.

Se on meiän Boo. Ja Jori. Ja Jori ja Boo.

- iiiiiiiiiiiiiiiiiiuuuuuuuuuuuuuu, sanoo Jori. Ja se tarkoittaa kissaa. Juuri sellaista, joka tulee, kun kädellä taputtaa lattiaa, eikä väistä, vaikka pieni käsi ottaa kiinni ja rutistaa. Rakkaudella. Eikä sitä haittaa, vaikka siinä kädessä on kuolaa ja ehkä vähän suusta kaivettua iltapuuroakin.

Voi rakkaat nämä kaikki.