Minä luulin olevani hyvin vahva ihminen.

Minä luulin, että ei minua kovinkaan helposti voi järkyttää.

Luulin, että inhoan rottia, lemmikkinäkin, sillä joudun kamppailemaan jatkuvasti rottaongelmaa ehkäistäkseni tuotantoeläintiloissamme.

Minä luulin paljon asioita ennen kuin minusta tuli eläinsuojeluvalvoja. Minä luulin, että kiltin näköisten hyvin puhuvien ihmisten eläimet ovat varmasti turvassa huonoilta oloilta ja että ihmiset hoitavat eläimensä Suomessa, näillä pienillä lähipaikkakunnilla erinomaisen hyvin. Minä luulin, että eläinsuojeluvalvonnan suurin työ on kertoa hymyssä suin ihmisille eläinsuojeluvalvonnan tärkeydestä.

Tai en ihan pohjimmiltani luullut, mutta toivoin kovasti niin.

Sitten minun toivomukseni, luuloni ja rottainhoni tulivat ropisten alas sieltä jostakin.

Kun katsoin pahalle haisevassa huoneessa liian pienestä terraariosta ilman vettä ja ruokaa olevaa, minua tuijottavaa rottapariskuntaa ja niitä lukuisia muita eläimiä jotka voivat siellä huonosti, tiesin rakastavani niitä kaikkia ehdoitta, ja olevani olemassa niitä varten milloin tahansa vain siksi, että ne kärsivät olennosta joka kutsuu itseään ihmiseksi.

Minä yhtäkkiä lakkasin pelkäämästä ja jännittämästä eläinsuojeluvalvontakäyntejä. Tiesin, että minä pystyn niihin tekemällä parhaani, tiesin, että voin aina soittaa apua, ymmärsin, että riittää kun minä menen paikalle ja katson. Että en jätä huomioimatta, että en kohauta olkiani ja ajattele, että hoitakoon muut.

Mutta kotiin päästyäni minä itkin.