1093616.jpg

Tulihan se itku. Tulihan se. Tiesin, että tulisi.

Ihmettelen Hetaa, Pojun parasta kaveria. Ihmettelen ja ihailen syvästi. Poju ja Heta olivat erottamattomat. Jos otin Pojun pois tarhasta, Heta jäi yleensä huutelemaan matalalla äänellä Pojua takaisin. Se seisoi tarhan nurkassa ja tuijotti sinne, minne Pojun vein.

Jos otin Hetan pois tarhasta, se saattoi hätääntyä, tohottaa ja hirnua tauotta rakasta ystäväänsä. Jos joku ratsasti sillä niin, ettei Poju ollut mukana, se karkasi jos ratsastajan huomio hiemankaan herpaantui, ja juoksi suoraan Pojun luo tarhan viereen.

Minä pelkäsin Hetan reaktioita, kun Pojua ei enää olisi.

Kun hain Pojun tänään tarhasta viimeistä kertaa, Heta ei tullut norkoilemaan portille ja tarhan nurkkaan niinkuin tavallisesti. En tuolloin kiinnittänyt siihen isompaa huomiota, sillä olin niin keskittynyt Pojuun. Tarhasta ei kuitenkaan kuulunut mitään, ei ensimmäistäkään hirnahdusta.

Muutaman kerran päivän mittaan huomasin Hetan katselevan pihaan päin. Yhtään kertaan se ei kuitenkaan hirnahtanut, eikä päivystänyt portilla. Heta ei mitenkään voinut nähdä Pojun lopetusta, sillä se tehtiin hevosilta näkymättömissä - toiset ponitkin laitoin eri tarhaan ihan siksi, ettei niiden tarvitsisi katsoa.

Tuossa illalla otin hevosia sisään, ja pelkäsin Hetan kiinnisaamista. Se on aina ollut hieman "neuvoteltava" ja nyt viime aikoina suorastaan mahdoton saada kiinni. Ajattelin, että koko ilta menee maanitteluksi, kun ei ole edes Pojua näyttämässä esimerkkiä...

Otin kiinni Sellan ( se ruotsinponi Risslas Kezella ), Tintin ja Töötin. Heta seisoi paikallaan koko ajan, ja kun menin sen luo, se ei hievahtanutkaan. Silitin sen kylkeä eikä se ottanut askeltakaan. Pujotin riimun sen päähän ja juttelin sille. Se ei räpäyttänyt silmäänsäkään, kun halasin sitä ja itkin sen tuuheaan talviturkkiin.

Tuli semmoinen olo, että Heta tietää. Heta käyttäytyi koko päivän niin eri tavalla kuin ennen, ihan juuri niin kuin silloin käyttäydytään, kun tiedetään enemmän kuin voisi olla mitenkään mahdollista. Aivan kuin se olisi sanonut minulle: "Sinulla ei ole muita kuin minut ja minulla ei ole muita kuin sinut."

Ja kyllä minä itkin. Itkin ja itkin. Itkin ja itkin. Ja silti minä tiedän, että tein ainoan oikean teon. Ehkä myös Hetan kannalta lopulta... Nyt Heta on Elämäni Hevonen, pikkuponien valtiatar ja lauman kuningatar. Ehkä se on saanut kahdessa vuodessa Pojulta rauhallisuuden ja varmuuden oppeja, ehkä sen varsominen ja vahvat emonvaistot ovat kasvattaneet siitä varmemman, ehkä se haluaa nyt yrittää enemmän ihmisen kanssa, kun sillä ei ole sitä suurta mustaa, jonka selän taakse voi aina kipaista.

Tämä on uusi alku.

Ai niin. Mieheni, hän, jota olen aina pitänyt ei-hevosihmisenä, sanoi tänään, että oikeastaan on ikävä Pojua. Ja että Poju sentään oli uljaan näköinen, ihan loppuun asti. Minulla ei kuitenkaan ole suunnitelmissa suomenhevosen ostamista, vaikka mies sanoi, että suomenhevonen pitäisi olla, ja taisi jopa mietiskellä navettatöillä, että paljonkohan sellainen hyvä suomenhevostamma maksaisi...