1091801.jpg

( Poju ja Tintti tänään puolilta päivin... kunnes )

Nyt se on sitten tapahtunut.

Luulin, että itken silmät päästäni, en saa sanaa suustani, enkä ainakaan voi kirjoittaa tästä päivästä blogiini tänään, tuskin huomennakaan. En näköjään tunne itseäni ollenkaan.

Poju, siis hieno suomenhevonen nimeltä Poika-Pontus, joka tuli elämääni kun olin juuri menettänyt Elämäni Hevosen, Ponsikkaan, lähti äsken arvokkaasti "saappaat jalassa", tai kun hevosesta on kyse niin voidaan olla käyttämättä noita kuluneita fraaseja... Poju lähti kirjaimellisesti "ruoka suussa". Eläinlääkärin kanssa jopa huvittuneina katsoimme, kuinka Poju SÖI loppuun saakka.

Se sai ensimmäisen rauhoituspiikkinsä karsinassa, koska se pelkää piikkejä ja joskus sen kanssa taistellessa on ihminenkin vaarassa. Tai siis oli. Annoin sen syödä astiasta Prixiä, mutta eihän se siihen keskittynyt piikitettäessä. Taitava eläinlääkäri kuitenkin sai piikin laitettua nopeasti ja kävelimme pian ulos, koska rauhoitusaine vaikuttaa nopeasti ja niin iso annos voi jopa kaataa hevosen.

Otin Pojulle sen Prix-annoksen mukaan, jotta se sai rahoittua rauhassa ruuan äärellä, ja Pojuhan söi. Se söi, vaikka sen olemus muuttui raukeaksi, se söi vaikka sen luomet luppasivat, se söi, vaikka puolet jo putoilivat huulista takaisin kuppiin.

Se sai vielä toisen annoksen, toisen tosi ison annoksen rauhoitusainetta, koska ravisti topakasti päätään ja kaulaansa estääkseen nukutusaineen laiton. Ja se söi. Ja söi.

Minä silitin sitä ( ensimmäinen nyyhkäisy ) ja kerroin, että se on maailman paras. Maailman Paras.

*        

                                                            *

                                   *                                    

                                                                                              *

 

                  *

                                                                         *

 

Se sai nukutusaineen ja eläinlääkäri varoitti, että se kaatuu nyt älyttömän nopeasti, älä jää alle. Otin kupin Pojun leuan alta pois ja siirryin kauemmas. Ja Poju vain kurotti kaulaansa ja hamusi syötävää!!!!! Se pureskeli vielä muutaman kerran, ja liukui sitten kauniisti kyljelleen ja huokaisi syvään.

 

Matka oli alkanut.

 

Hyvää matkaa, hieno hevoseni. Kiitos kaikesta.1092171.jpg

Mikään ei ole enää samanlaista. Mutta erilaisenakin voi elää. Kokemuksia rikkaampana, tietäen, että teki kuitenkin aivan oikein.