Meillä kävi tänään illalla kova puhuri, suorastaan Wiima, kun siskoni mies saapui koiransa - tai tarkemmin sanottua MINUN koirani - kanssa meille kylään. Sisko oli jäänyt tällä kertaa töihin ( ja ilmeisesti myös lepäämään ;) ) ja laittoi kanssa-asujansa lomalle Savoon.

Olimme hyvin ihastuneita Wiimaan, eli Iki-Wanhan Pilvarin Pisaraan, joka on sekä kaunis että rohkea, olematta kuitenkaan tyhmänrohkea. Wiima oli taas kasvanut, myös henkisesti, isommaksi ja fiksummaksi kuin viime näkemällä. Yritimme kyllä ottaa kuvia kasvattaja-Merjan iloksi sekä Muusasta että Wiimasta, mutta onnistumisaste on edellistä tasoa:

Wiima, joka ei ole näin luihu oikeasti. Tässä vaan piti syödä puruluuta ja näyttää vaaralliselta, etteivät Kiara ja Muusa ota sitä pois.

"Sen tytön huulet oli mustat, ja pojan silmät kiiluivat", vaikka tässä on tytöt Muusa ja Wiima, Muusa päällimmäisenä sanomassa, että sää oot hei MUN kotona ja MÄÄ määrään täällä! Ihastuneena seurasin, miten Muuskun 2 vuotta ikää jo vaikuttaa. Se on selkeästi aikuinen koira tuolle vieraalle pennulle ( n. 7kk ), vaikkei kotioloissa juuri Kiaralle vastaan sanokaan ( paitsi että nykyisin kyllä sanoo, Ryynille vaan ei, ja niinhän sen kuuluu mennäkin ). Jos Muusa ei olisi sanonut Wiimalle, missä meidän kotona koirien kaappi seisoo, olisin ollut hieman huolestunut sen löllöydestä. Onneksi nyt ei tarvitse olla. Ei se riitaa haastanut, ei sunkaan, leikki kuin heikkopäinen aina välillä, mutta välillä se muistutti Wiimaa, ettei sovi ihan nenille hyppiä. Ja sisko puhelimen päässä oli iloinen, että Wiima käyttäytyi niin nätisti ja antoi vanhemman komentaa... ( mut siskolle ei kerrottu sitä, että sitten kun pennut - Kiara ja Wiima siis - väsähtivät ja Wiima oli jo pois lähdössä, prinsessa Kikkara ja Suurpuhuri Tuulenpuuska ottivat pienen matsin siitä, kellä on kovempi ääni ja enempi ikeniä näkyvissä... eikä se selvinnyt niille varsinaisesti, kun palautimme koiruudet maan pinnalle omilla ikenillämme ja laitoimme oven kiinni niiden tukkanuottasen välistä... emmekä ole huolissamme, sillä niin hyvin niillä sujui... pidämme vaan tarkkailussa sitä hetkeä, kun Kikkaralle tulee väsy ja Puhurille ärsytänpäsinuakunetjaksaleikkiä )

Päätin ottaa kauniin kuvan, jossa Wiima, Kiara ja Muusa olisivat kaikki sohvalla. Kuva tuli, mutta ehkä me emme lähetä tätä Reviirin joulunumeroon ;)

Poseerasimme namin voimalla - siis Muusa ja Wiima - terveisiä kasvattajalle, mutta kaikista valokuvauksellisin oli tällä kertaa Meri - ilman kennelnimeä ja paperille painettua sukutaulua ;

Ja loppuun sitten todistusaineistoa siitä, että meillä totellaan mummon aikeita. Mummo antoi kylällä käydessämme meille jäätelöpaketin, jossa oli neljä tuuttia. Sanoi, että tässä on kaikille lapsille omat. Jorin jäätelön meinasi syödä iskä, mutta koska Jori niin kauniisti pyysi, ensin, ja lopulta suusta tuli niin selkeää käskyttämistä, että isä heltyi, oli tulos naaman ja paidan pyykkäämistä ennen nukkumaanmenoa. Ja voi nam miten hyvää mansikkajäätelö voi ollakaan! Kiitos Hanna-mummo! ( Todellisuudessa iskä sen jäätelön lopulta söi, Jori antoi isille suosiolla loput imettyään ensin itsensä ihan palelevaiseksi... )

Kyllä elämä on ihanaa, kun on siskoja ja veljiä ja näitä omia kullanmurusia ( lapsia ja koiria - ja poneja ja kaikkia eläimiä... ). Eli ei enää pläähiä, toistaiseksi :D