Iltamme ensimmäisen

Taas muistoista löydän

Heräävän rakkauden,

Valloitit keittiön pöydän

Käden kun turkilles sun

Mä laitoin niin hiljaa ja arastellen,

Silitykseeni mun, sä vastasit kehräten

Jos nään

Sun elämästäs ilon kadonneen

Jos et sä enää nau'u pyydellen

Jos kivut hiipivät jo sydämeen

Jos nään

Oot väsynyt kun me kohdataan

Et jaksa olkapäälle kehräämään

Niin ymmärrän, sun aika mennä on.

Vuosia laske mä en

Vaan joskus kuin salaa

Menneitä mietiskellen

Tuo tuokio palaa

Käden kun turkilles sun

Mä laitan ja hellästi sua hyväillen

Kehräätkö viel, mua katsotko omistaen?

Jos nään

Sun elämästäs ilon kadonneen

Jos et sä enää nau'u pyydellen

Jos kivut hiipivät jo sydämeen

Jos nään

Oot väsynyt kun me kohdataan

Et jaksa olkapäälle kehräämään

Niin ymmärrän, sun aika mennä on.

( Oma muunnelma kappaleesta "Mun aika mennä on", jonka esitti aikanaan Sauli Lehtonen )

1516597.jpg

Kuva: Annaelina Kotilainen

Mutta ei vielä - eihän - ei vielä. Eihän?

Annikki on hyvässä kunnossa. Annikki syö, leikkii ja kehrää, kerjää huomiota ja komentaa Boloa, ottaa kiltisti ( ja vähemmän kiltisti ) vitamiinit ja Nonit, seuraa ympäristöään ja seurustelee, kiipeilee ja keikkuu, mutta en voi olla ajattelematta, että koska on se päivä.

Annikin nisäkasvaimet uusivat, ja huomasin ne n. 2 viikkoa sitten. Silloin kasvannaisia oli pienellä alueella kuin riisiryynejä olisi viskottu nahkan alle. Nyt ne ovat isompia kuin herneet ja uusia on tullut yli 10 sentin matkalle vatsaan. Ilmeisesti ihoon, sillä kasvaimia on myös poistetun utarekudoksen alueella. On selvää, että leikkaus ei olisi tuonut helpotusta.

On kevät, ja meillä odotetaan ( toivomme kovasti ) varsaa syntyväksi hetkellä millä hyvänsä. Ironista, että odotamme ( emme toivo! ) myös Annikin kunnon heikkenemistä ja jäähyväisiä.

Itkettää kamalasti jo pelkkä ajatus, että Kehrulista aika jättää - mitähän se sitten oikeasti on. En tahtoisi edes tietää. Mutta kunpa osaisin nähdä ajoissa sen, kun Annikki pyytää päästä lähtemään. Kunpa antaisin luvan, ajoissa.