Iltamme ensimmäisen
Taas muistoista löydän
Heräävän rakkauden,
Valloitit keittiön pöydän
Käden kun turkilles sun
Mä laitoin niin hiljaa ja arastellen,
Silitykseeni mun, sä vastasit kehräten
Jos nään
Sun elämästäs ilon kadonneen
Jos et sä enää nau'u pyydellen
Jos kivut hiipivät jo sydämeen
Jos nään
Oot väsynyt kun me kohdataan
Et jaksa olkapäälle kehräämään
Niin ymmärrän, sun aika mennä on.
Vuosia laske mä en
Vaan joskus kuin salaa
Menneitä mietiskellen
Tuo tuokio palaa
Käden kun turkilles sun
Mä laitan ja hellästi sua hyväillen
Kehräätkö viel, mua katsotko omistaen?
Jos nään
Sun elämästäs ilon kadonneen
Jos et sä enää nau'u pyydellen
Jos kivut hiipivät jo sydämeen
Jos nään
Oot väsynyt kun me kohdataan
Et jaksa olkapäälle kehräämään
Niin ymmärrän, sun aika mennä on.
( Oma muunnelma kappaleesta "Mun aika mennä on", jonka esitti aikanaan Sauli Lehtonen )
Kuva: Annaelina Kotilainen
Mutta ei vielä - eihän - ei vielä. Eihän?
Annikki on hyvässä kunnossa. Annikki syö, leikkii ja kehrää, kerjää huomiota ja komentaa Boloa, ottaa kiltisti ( ja vähemmän kiltisti ) vitamiinit ja Nonit, seuraa ympäristöään ja seurustelee, kiipeilee ja keikkuu, mutta en voi olla ajattelematta, että koska on se päivä.
Annikin nisäkasvaimet uusivat, ja huomasin ne n. 2 viikkoa sitten. Silloin kasvannaisia oli pienellä alueella kuin riisiryynejä olisi viskottu nahkan alle. Nyt ne ovat isompia kuin herneet ja uusia on tullut yli 10 sentin matkalle vatsaan. Ilmeisesti ihoon, sillä kasvaimia on myös poistetun utarekudoksen alueella. On selvää, että leikkaus ei olisi tuonut helpotusta.
On kevät, ja meillä odotetaan ( toivomme kovasti ) varsaa syntyväksi hetkellä millä hyvänsä. Ironista, että odotamme ( emme toivo! ) myös Annikin kunnon heikkenemistä ja jäähyväisiä.
Itkettää kamalasti jo pelkkä ajatus, että Kehrulista aika jättää - mitähän se sitten oikeasti on. En tahtoisi edes tietää. Mutta kunpa osaisin nähdä ajoissa sen, kun Annikki pyytää päästä lähtemään. Kunpa antaisin luvan, ajoissa.
Kommentit