Paitsi että minäkin. Ainakin luvan antamassa, kyytiä antamassa ja rahaakin taisin antaa...

Kun esikoiseni menetti elämänsä ensimmäisen ponin heinäkuun lopussa 2003, joku kipinä hänen poniharrastuksestaan sammui. Kunkkua itkettiin katkerasti yhdessä, monta päivää, monta viikkoa, monta kuukautta. Vuosiakin ikiuneen nukuttamisen jälkeen saattoi tulla itku. Meille molemmille.

Kunkku oli meille todella rakas - ja Kunkun kanssa esikoinen opetteli hoitamaan, ratsastamaan ja ajamaan poneilla. Käsittelemään hevosia, rakastamaan...

Tokihan esikoinen oli heppahommissa apunani, opetti sitkeydellään uudetkin ponit "lasten käsiteltäviksi" valvonnassani, talutti, piteli, siivosi karsinoita kanssani, harjasi, pesi poneja. Mutta se kipinä katseesta, intomieli puheista ja oma tahto lähteä hevoshommiin oli kadonnut Kunkun myötä.

Kunkun hauta on tuossa pihassa, ja vähällä oli, ettei pojan hevosinnostus hautautunut Kunkun mukana...

Moottorivehkeet kiinnostivat myös, vuosi vuodelta enemmän kuin elävät ponit ja äidin avuksi ponihommiin lähtö alkoi olla pakkopullaa. Kuitenkin vuosia suunniteltu poniravikorttikurssi häämötti tulevaisuudessa - nyt sinne oli jopa jo ilmoittauduttu.

"En tahdo tammaa, tammat ovat tyhmiä." poika sanoi. Hmmm... äiti tahtoisi pitää tammoja, koskapa niillä on annettavaa myös shettiskasvatukselle.

"Aina noita mustia poneja, en tahdo omaksi mustaa..." poika sanoi. Hmmm... meillä oli kolme mustaa KTK2-palkittua tammaa, neljäs kantakirjaamaton musta ja viides 1-vuotias musta ja kuudes aivan vastaasyntynyt mustanvoikko ( käytännössä musta )...

Hevostalli.net, Hevosnetti ja muut paikat pursusivat poneja. Paperiton suloinen kirjava ori, paperiton hauskanvärinen tamma, tammavarsa tilastorekisterissä, starttivalmis shettisori, ruotsintuontitamma jolla mahdollisuudet ponikuninkaallisiin...

"Ei." poika sanoi. "Ei käy. Tyhmä väri, tyhmä sukupuoli, tyhmä nimi."

Onpa kumma, ajattelin. Minä olisin hyppinyt riemusta lapsena, jos äitini olisi plarannut kanssani myytävien ponien palstoja ( no, sen olisi täytynyt tapahtua sanomalehdestä, eikä niitä olisi pursunnut paikallisessa sanomalehdessä taatusti - liekö koko poniraveja tunnistettu kahdeksankymmentäluvun alku- ja keskivaiheilla?? ), mutta poikani pysyi kovana. "Ei. Ei kiinnosta."

Kunnes.

Suloinen shettisruuna

Myydään haikein mielin 2005 vuonna syntynyt shettisruuna. Ruunattu reilut vuosi sitten. Palkittu II sijalla näyttelyssä. Täysin terve. Kaikki toimenpiteet sujuvat ongelmitta ja käyttäytyy hyvin. Koulutettu ajolle, mutta ei ole ajettu paljoa. Irtohypytyksessä menee 60 cm asti. Ei ole ratsastettu muuta kuin selässä käyty ja satulaan totutettu. Pitää kevyen ratsastajan selässään. Oppii todella nopeasti uudet asiat. Pysyy aidassa ja pystyy tarhaamaan porukassa sekä yksin. Kaikki varusteet sisältyvät hintaan. Ei myydä ainoaksi hevoseksi. Myydään ainoastaan hyvään ja pysyvään kotiin. Ei kiertoon!

Kuopio.

Kysynkö. EN. Ei poikaa kiinnosta. Kysyn. EN. En osta ruunaa. EN. Enkä ainakaan kolmivuotiasta. Minähän sen joudun opettamaan. Minulle siinä on tekemistä. Tamman ostan, kokeilkoon sillä ajamista, jos kiinnostaa, ja jos ei, kokeilen varsottamista. Jos ei, myyn. Joopa joo. Minkä minä myyn. Sydänkäpyseksi tulleen. Niinkö. No EN.

Kysyin silti. Sain vastauksen. Isä Big Tico  *ok - rautiaankirjava, cool*, emä Kauppilan Ilona *näpynäpynäpy sukupostiin - padaaaaam: rautiaankirjava!!!! - syvään hengitys ja ajatus - no, varsa on TIE-TYS-TI tavallinen punarautias...* Muutama klikkaus vielä ja tietokoneeni ruudulla oli suloistakin suloisempia varsakuvia rautiaankirjavasta varsasta. Muutama sormenliike ja koneeni avasi sähköpostin liitteeksi laitetut kuvat: kaunis, suloinen, ihana - "Tulepas katsomaan."

"Mikä tuo on?" poika sanoi. ( Hmmm... Se ei sanonut ei? )

"Myytävänä oleva poni." vastasin kuin huolimattomasti. "Vois kuulemma mennä milloin tahansa katsomaan."

Ja heti seuraavana päivänä mentiin. Poika jätti varmat ja mukavat traktorihommat väliin lähteäkseen katsomaan ponia. Hmmm.

Poni katsoi meitä aitauksesta. Voi suloinen. Tosiaan. Ponin myyjä - esikoiseni ikäinen - meni pojalle kaveriksi ja me äidit katsoimme sivusta, kun poika poninkatsoja ja tyttö poninmyyjä hakivat ponin. Harjasivat käytävällä, suitsittivat. Poikaa kiinnostaa, huomasin. Hmmm...

Itku meinasi päästä kun katsoin pojan kasvoja. Innostus. Vain vaivoin poika pystyi pidättelemään riemuaan. "Tuota, äiti. Tuota, aika huippu poni on kyllä tämä." poika sanoi juoksutettuaan hetken ponia ihan itse ratsastuskentällä.

Poni vietiin takaisin pieneen ruohoiseen tarhaan. Pojan silmissä välähteli."Aika huippu poni on kyllä. Ja niin suloinenkin." Poni tuli aidan luo norkoilemaan pojan luo ja poninmyyjätytön äidillä oli leipiä mukana. Poika sai antaa niitä.

Hyvä se on ruunakin. Hyvä monikäyttöponi, huomasin ajattelevani. "Mitä mieltä olet?", kysyin pojalta. Poika koitti käyttäytyä hyvin järkevästi, vaikka ei meinannut pysyä nahoissaan. "Kyyllä on kyllä huippuponi. Tykkäisin minä tuosta."

Tänään poika sai poninsa kotiin. Varmasti todella haikein mielin tyttö luopui omastaan, mutta onneksi eivät asu kaukana, vaan voivat käydä katsomassa ponia milloin tahansa. Ja ovatkin tervetulleita milloin tahansa!!

          

                              

Tässä ponissa on jotakin hyvin tuttua - se muistuttaa meitä rakkaasta Kunkusta jollain lailla. Kunkku ei ole tullut takaisin, mutta innostus on. Ja sekös äidin sydäntä lämmittää.

Olkoonpa sitten vaikka ruuna. Ja vaikka kuinka mones. Ja sitäpaitsikunseeioleedesminun. Se on pojan.

Ensimmäisenä poika oli menossa iltatallihommia tekemään. Kysyi, saako ottaa Iivarin sisälle yöksi. ( Saa. ) Kysyi, voiko sitä nyt harjata. ( Voi. ) Vaihtoi puhtaat vedet juoma-astiaan. Haki ulkoa kauniisti vierellä kävelevän poninsa. Askeleissa oli hevosenomistajan ylpeyttä.            

Ja äiti meinasi taas itkeä.