Kissa naukaisee astuessani sisään ovesta. Se kietoutuu jalkani ympärille ja sanoo "hrrrrrr", hyppää penkille ja katsoo silmiin. Keittiöön se tassuttelee perässäni ja tunkee päätään pöydälle, toinen kissa liittyy seuraan laiskasti kehräten. Latelen ostoksia jääkaappiin ja kuulen, kuinka kissa hypähtää sohvalle ja alkaa kynsiä selkänojaa... raps, raps, raps...

"Ei saa, Annikki , lopeta", sanon ja silmiä kirveltää. Ai niin.

Kääntelen kissanruokapurkkia kädessäni. a/d toipilasruokaa, että Kehruli vielä jaksaisi, ettei kuihtuisi vielä kokonaan...

Kissa hypähtää tiskipöydälle, naukuu vaativasti. Nääääälkä. Aina. Lasken kissan alas ja huokaisen.

Käännän selkäni ja istun pöytään syömään. Kissa hypähtää tiskipöydälle, siitä korkeammalle, asettuu tuijottamaan.

"Alas Annikki.", sanon ja kyyneleet vierivät poskiani pitkin. Eikun.

Huomaan jonkun laittaneen yläkerran vessanoven kokonaan kiinni. No, eihän se haittaa, ajattelen, Annikki avaa sen kyllä pian, ja kissat pääsevät taas hiekkiksilleen. Paitsi. Ja itku tulee taas.

Istun tietokoneella ja kirjoitan. Joku puskee jalkaani. "Boo!", Jori sanoo ja nauraa. Niin, Bolo, Bolo se on. Jori lähtee pois ja menen katsomaan, mitä lapsi touhuaa. Kissa naukaisee käsittelystä uunin takana ja huudahdan heti:

"Jori, ei kovasti. Ei. Annikilla on pipi. Ei kovasti." Ja paikalle päästyäni pyyhin taas kyyneleitä. Niin.

Oli aika ennen Annikkia - aika Annikin kanssa - ja sitten tuli se, mitä pahiten pelkäsin: aika Annikin jälkeen. Kukaan ei istu näppäimistöllä yrittäessäni kirjoittaa, kukaan ei keiku olkapäälläni kun laitan kissoille ruokaa, kukaan ei avaa ovia, joissa kahvat ei ole käännetty nurin, kukaan ei kiipeile kauniisti tavaroita pudottelematta korkeuksiin... Kenenkään korvat eivät ole niin tasaisen kilpparitäplikkäät, kenenkään silmät eivät ole niin syvän siniset ja kauniisti katselevat, kenenkään osallistuminen niin Annikkia, kukaan ei ole Annikki!!!

Meillä ei ole enää Annikkia enkä minä muista sitä!!

Oli aika ennen Annikkia, aika Annikin kanssa, ja aika Annikin jälkeen. Mikään ei muutu, mutta kaikki on muuttunut. Ja voi että miten ihminen voi ikävöidä yhtä pikkuista kilpparikissaa. Yhtä pikkuista kehrääjää, yhtä pikkuista osallistujaa. Yhtä Pingun ja Bolon huolehtivaa "emoa", yhtä reipasta jokapaikan kissaa. Sitä, joka eläinlääkäriasemallakin olisi lähtenyt kehräten tutkimukselle vain hetki ennen nukutuspiikkiä - sitä, joka puuttuu nyt täältä meiltä.

Meiltä puuttuu paljon.