On se vaan jännä seurata, miten poneillakin on omat inhokkinsa ja suosikkinsa, ystävänsä ja yhteistyökumppaninsa, kun ne saavat itse järjestellä laumansa rauhassa mieleisekseen.

Suurimmilta yhteenotoilta on meillä aina vältytty uusienkin tammojen tullessa laumaan, mutta ensimmäisinä kertoina uutta tulokasta vähän kenties hätistellään kauemmas lauman ytimestä, ja pidetään loitolla varsinkin varsoista. Herr Valburg odottaa yleensä, että tammat ovat tehneet tuttavuusarvionsa ja saapuu heilastelemaan vasta sitten, kun rouvasväki antaa luvan :)

Kezella on virittänyt huippuunsa ystävyyden Töötin kanssa, ja jättää Atlas-varsansa suosiolla hengailemaan hoitotädin kainaloon syöden itse rauhassa hieman kauempana. Kezella ja Töötti viettivät samassa isossa karsinassa koko viime talven ( toki ulkoillen pitkät pätkät joka päivä - ei meillä poneja sisällä vain pidetä!! ), ja solmivat pitävän ja tiiviin ystävyyden tuolloin.

Töötti "vahtii" Atlasta ja Kezella syö häntä kuvaan päin :)

Onko kauniimpaa näkyä kuin pihassa laiduntava ponilauma?

Liinakot hoitoponiset ( astutettavat ) viihtyvät keskenään - oli muuten jännä, kun toinen noista tuli meille uudelleen, ei laumassa tarvittu mitään "kuvioita", tamma käveli suoraan ystävänsä luo ja koko lauma hyväksyi tulijan pelkästään katsomalla tutun tulevan..

Ja Tintti, joka omi Vallun jo viime kesänä omaksi vakiosulhokseen ja oli hiukan mustasukkainen ja vartioiva Vallun suhteen muita tammoja kohtaan ( ei olisi antanut Vallun kosiskella muita vaikkei itse enää ollutkaan kiimassa ), jatkaa tiivistä perhesuhdettaan myös tänä kesänä jakaen lapsenhoitovastuuta myös isukille :) Aamu ja Vallu leikkivätkin monesti yhdessä ja isäoriin kärsivällisyys näyttää rajattomalta.

Tässä laumassa on Atlas-varsankin turvallista kasvaa isoksi ja vahvaksi, hienoksi oriiksi ja opetella aikanaan tekemään ponin töitä ihmisten kanssa. Tokikaan laumaan emme unohda varsoja "vain" kasvamaan, vaan niitä käsitellään päivittäin, jotta ne oppisivat, että laumaelämän lisäksi maailmaan kuuluu ihminen, joka keksii aina jotain ihan ihmeellistä.

Jos tämä ei ole onnea - mikä sitä sitten on?

No - yritän ainakin harhauttaa itseäni. Jo viikon olen kärvistellyt hirmuisen kärsimättömyyden kourissa: vauva saisi jo alkaa syntyä. Minä joskus kauan sitten, ensimmäistä odottaessani - sitä, joka kipuaa aamulla kylälle menevään linja-autoon ja käy jo yläastetta!!! - luulin, että mitä useampi synnytys, sitä paremmin asiat tietää, sitä kärsivällisemmäksi sitä muuttuu senkin synnytyksen alkamisen suhteen, kun tietää, koska asia on sitä itseään. No, eipä se sekään mennyt ihan niinkuin luulin.

Toinen synnytykseni alkoi "kuin oppikirjasta" ( vaikken synnytyksenalkamisoppikirjoja lukenut ikinä olekaan ), 10 päivää yliaikaisena ( no, mitä ne lasketut ajat sitten oikein merkkaavatkaan, pääasia, että maatilan tytär päätti syntyä vasta, kun isi oli saanut kevätkylvöt tehtyä ja oli aikaa tulla synnytykseen mukaan ;) ) supistuksilla juuri kun oltiin menty nukkumaan. Ja ne supistukset olivat heti sitä mitä kuvittelin, ja erinäisten kierrosten ( lapsenvahdiksi lupautunut mummo - äitini - olikin jättänyt autonavaimet autoon sisälle ja läiminyt ovet lukkoon, vara-avain oli veljelläni ties missä, ja kyytiä tuolloin vaille klo 23 ei mistään rohjettu kysyä... otettiin esikoinen autoon, koirat pois autosta, koira tarhaan, toinen koira pois autosta, sekin tarhaan ja ajettiin viemään esikoinen mummolle hoitoon... huomattiin, että auton tankki on ai-van tyh-jä ja ajettiin tankkaamaan autoa... ) jälkeen oltiin sairaalassa sitten, kun synnytys oli jo huomattavan hyvin käynnissä ja tytär syntyikin jo tunnin päästä saliin saapumisestamme :)

Kolmas synnytys käynnistyi lapsivesien lirittelyllä - kuin oppikirjan toisesta esimerkistä kai? - ja saimme neuvolasta passituksen synnyttämään. Supistukset alkoivat sitten illalla, ja se synnytys sitten olikin varmaan maailmankaikkeuden ihmeellisin. Supistuksia tuli kyllä, sillä tavalla harvakseltaan, noin 10 minuutin välein eikä ne olleet kipeitä. Jos en olisi jo ollut sairaalassa, en tiedä olisinko ymmärtänyt sinne edes lähteä, kun pärjäsin aivan hyvin kiikkustuolissa istuskelemalla ja ihmettelemällä, mitähän tässä nyt tapahtuu vai tapahtuuko yhtään mitään... Lehdenluku ( muistan, Kari Tapiosta oli se juttu Apu-lehdessä, mitä luin ) jäi kesken, kun kätilö tahtoi katsoa kohdunsuun tilannetta. Ja siitä sitä sitten vain alettiin ponnistaa, kun ne harvakseltaan hellästi tulleet supistukset olivatkin avanneet koko väylän vauvan tulla!! Ja synnytyksiä sanotaan vaikeiksi! :o

Neljäs - joo-o, meillä on monta lasta - synnytys käynnistettiin laskettuna päivänä, koska vauva arveltiin tooooosi isoksi. Käynnistävä lääkäri tosin sanoi, että synnytys olisi niillä "merkeillä" käynnistynyt vuorokauden sisällä, mutta kun kerran sairaalassa olin, kalvot puhkaistiin. Sain avuksi myös vähän oksitosiini-tippaa, mutta silti ( kauhutarinoita käynnistyksistä kuulleena ) synnytys oli erittäin miellyttävä ja helppo. Eikä kestänyt kuin reilun neljä tuntia sekin. Jotain synnytyksen käynnistymistä helpottavaa lienee ollut siinä, että vielä edellisenä iltana "jäljitin" hevoslaumaani reilun kilometrin päästä luonnonlaitumelta sään muututtua sateiseksi ja kylmäksi, astuen milloin kuoppaan, milloin mättäälle, ja talutin ponit varsoineen talliin :) Raskaus kun ei ole sairaus ja vauvalla oli lupa syntyä. Sinne kuusen juureen ei kuitenkaan onneksi tarvinnut alkaa synnyttää, vaikkakin hevoset ja ponit löydettyäni totesin, että luonto on suuresti viisas! Siellä ne seisoivat kuivina lämpimässä tiheiden kuusten juurilla, siellä synkimmässä kohdassa metsää :) :)

Mutta mitä olen oppinut, kun nyt odotan viidettä? En mitään? Olen oppinut sen, että odottavan aika on pitkä ja vieläkin pitempi, kärsimättömyys on huipussaan ( kuin lapsuuden vitsikirjoissa konsanaan - kai te tiedätte ne Ujopiimät sun muut, joissa kyseltiin hitauden huippua ja nopeuden huippua? ), kun raskausviikkoja on täynnä 38+jotain tai yli, vauva painaa jo viidennellä kerralla noin kolme viikkoa ennen syntymistään päällään lähtökuoppiin, supisteluja tulee ja menee mutta ne eivät merkitse mitään tai saa aikaan juurikaan mitään, ja että vauva syntyy sitten kun syntyy. Pääasia, että sillä on kohdussa kaikki hyvin, lapsivettä on riittävästi, se saa ravintoa napanuoran kautta ( ja kasvaa isommaksi ja isommaksi - toivottavasti ei paljon yli nelikiloiseksi sentään! ) ja liikkuu vilkkaasti.

Mutta on tämä onnea, on. Oikeasti. Oikeasti, vaikka kävelyni on kuin ankan vaappuvaa hoipertelua, vaikka lonkkiin koskee ja kärsimättömyys tikittää päässä. Se onni näin viidennellä kerralla on, ettei ketään sukulaista ihmeemmin kiinnosta, jokojoko, ja niitä ystäviä joita kiinnostaa, jaksaa jututtaakin vaikka kolme kertaa päivässä! Koska he ovat olleet, kukin, jokainen tässä tilanteessa, kerran, kaksi tai useamman kerran, ja tietävät tasan, mitä tämä on. Ja ne, jotka eivät vielä tiedä, tulevat kerran tietämään, tai toisenkin kerran, ja joku ehkä myös viidennen kerran :)

Ja se syntyy ihan täsmälleen oikeana päivänä tullakseen täsmälleen semmoisena ihmisenä tähän maailmaan kuin on tarkoitettu. Meidän vauva.

Onnea, oi tätä onnea. Oikeasti!