Lapsityövoimaa

Meinasin kirjoittaa siitä, miten meillä on nykyään siirrytty tekemään työt pienten poikien kanssa. Ihan vapaasti voi tulla tekemään ilmoitusta lapsityövoiman käytöstä, mutta samalla voi sitten kertoa, miten estetään kaksivuotiaan tarttuminen tallitalikkoon. Se ei nimittäin kovinkaan helposti tai ilman korvia vihlovaa huutoa onnistu - ei vaikka yritämme tarjota tilalle pientä, lapselle sopivammaksi tehtyä lapiota.

"Ottaa kikakakkaa", se sanoo ja tekee "eppa-ommia" ( Ottaa lika-kakkaa ja tekee heppahommia. suom.huom. )

Joskus Jori tosin kantaa "kikakakkaa" väärään suuntaan tai lapioi pois kuivaa turvetta, mutta pääasia että on hauskaa ja että äiti saa tehtyä vähän hommia...

Syksy on tuonut meille myös Jäähyväisiä, tosin ei onneksemme ikävimmässä muodossaan ja lopullisesti, vaan niin, että saattelimme pitkäaikaisen hoitoponin Terin omaan kotiinsa Joensuuhun. Teri muutti vihdoinkin lähelle omaa perhettään, Hepokankaan tilalle. Saattelimme Terin ihan uuteen talliin asti.

Heippa Teri - hyvää poninelämää siellä omien ihmistesi hoivissa!

Lomareissasimme syysloman alkajaisiksi tyttöjen ja pienten poikien kanssa, koskapa Olli oli ansaitulla "palkintolomalla" mummon kanssa Rhodoksella asti. ( Ja on se siellä vieläkin, tulee ylihuomenna ja meillä kaikilla on jo kova ikävä! )

Me maanviljelijät muutuimme hetkeksi karavaanareiksi ja lainavaunun kanssa ja ajelimme Ranualle läkähtymään kuumuuteen vaunun lämmityksen toimiessa liiankin tehokkaasti yöllä ja kuuntelemaan paikallisten tulevaisuuden toivojen korttelirallia Ranua Zoon parkkipaikalla. Oli todella nautinnollinen yö, kun koko muu perhe nukkui ja minä kuuntelin milloin minkäkinlaisen auton pakoputken pörinää, kovaäänistä keskustelua, autonovien paukauttelua ja nastarenkaiden rapinaa vaunun ympärillä. Suunnittelin milloin hätäkeskukseen soittamista, milloin ulos hyökkäämistä oikein pirttihirmuna. Kumpikin jäi toteuttamatta ja rukoilin vain, että kuskit ovat kaikki selvin päin ja ymmärtävät kiertää meidän vaunun...

Sunnuntaiaamuna aurinko pilkotti matkailuvaunun verhon raosta ja sulatti pian jäätyneet rapakot. Pääsimme retkelle Ranuan eläinpuistoon, ja lapset olivat innoissaan, vaikka äitiä surettikin pienissä häkeissä vankeudessa elävät eläimet. Pienissä häkeissä tarkoittaa siis sitä häkkien pienuutta suhteessa niiden eläinten luonnollisiin elintiloihin: monen eläimet reviirit ovat useiden neliökilometrien kokoisia ja tuolla tarhassa ne nököttävät siihen nähden älyttömän pienissä tiloissa. Koko elämänsä vissiin... Mutta tästä vuodatan sitten enemmän eläinsuojeluyhdistyksen julkaisuun, luulen. Lapset olivat siis näin innostuneita:

 

Saukot myllersivät yhtenä myttynä vedessä ja Jorin mielestä ne olivat kaloja...

Etsipä vaan kaksi saukkoa kuvasta... Sana "saukko" ei edelleenkään kuulu Jorin sanavarastoon, mutta Jori osaa kyllä sanoa nykyään mm. "susi".

Jorille matkan muistettavin kokemus oli, kun kolme karhua leikki keskenään ja yhtäkkiä yksi niistä otti hirmuisen spurtin ja juoksi hypäten lopulta oikein molskahtamalla aitauksessa olleeseen vesilammikkoon uimaan. Moneen kertaan tänäänkin Jori on muistellut "kaa-u uimassa", "uimasta pois kaa-u" ja niin edelleen. Ja on sitten katsottu myös kuvia tilanteesta.

Ja vieläkin se naurattaa yhtä paljon.

Jotkut ulkomaalaiset kuulemma luulevat, että Suomi on jääkarhujen maa, mutta ei se kovin vakuuttavasti tuo valkoinen jääkarhu istu tänne Suomen syksyn maisemaan. Ainakaan minusta. Toisen jääkarhuaitauksen betoniseinän jäävuorimaalauksetkin näyttivät vain lähinnä säälittävältä yritykseltä - aivan kuin lapsuuteni hyvässä uskossa löytämälleni metsähiirelle sisustamani pahvilaatikko, jonne liimasin lehdistä leikattuja metsän kuvia, ja jonka Mössö-nimiseksi nimetyn hiiripoloisen päätin sittenkin päästää takaisin metsään yhden hiirulaisen kanssa vietetyn yön jälkeen, kun hiiri olikin tietenkin karannut pahvilaatikkoasumuksestaan ja nakerrellut äitini lapinorvokin ikkunalaudalta sileäksi. Nimim. epätoivoinen, ilman lemmikkiä lapsuutensa kasvanut, nykyinen elukka-aktiiviaikuinen

Siellä se jääkarhu ruskan keskellä möllötti. Ja otti arskaa.

Lapset olisivat viihtyneet varmasti myös puistossa, jossa olisi ollut tällaisia maalattuja eläimiä luonnollisessa koossa. Hauska oli ainakin poseerata karhun sylissä

ja hypätä yhtä pitkälle kuin hilleri

tai tuiskahtaa turvalleen ensimmäiseen kiveen

taikka yltää saukon kanssa samalle viivalle

Ja pikkupoika pienimmäinen vain nukkui tapansa mukaan :)

Ikean kautta Haaparannasta kierrettiin takaisin ja ajeltiin sitten suoraan kotiin yötä myöten, kun tuntui jo riittävän perheelle karavaanailu. Tämän aamun valjettua aloin taas muistamaan, miksi mies ei tykkää olla "lomalla kotona" ( siis kotona, kun meillä on lomittajat ), sillä tämän pienen pikkuloman saldona oli kaksi poikinutta lehmää ( tämä on siis ihan positiivista vielä ), toinen niistä halvaantunut ( poikimahalvaus siis, hyvinkin tavallinen mutta sitäkin ikävämpi vaiva useamman kerran poikineella ) ja hoidatettu jo kahdesti eläinlääkärillä ja vuotava vesiputki navetassa. Putken mies korjasi heti, lehmää hoidatettiin vielä kerran eläinlääkärillä ja käänneltiin kyljeltä toiselle ja kappas vaan, hoidot tuottivat tulosta ja lehmäkin nousi ylös.

Ehkä sitä minä(kin) vääntäydyn huomenna jo osaan noita heppahommia, vaikka äitiyslomalla olenkin. Onneksi harrastuksia ei tarvitse lopettaa edes äitiysloman ajaksi ja harrastushan se tuo ponijuttu mulle kokonaan onkin, vaikka työstä tuo määrä jo käy myös ;)

Unta

Jos sitä vaan ymmärtäisi mennä oikealla aikaa nukkumaan, niin varmasti tästä elämästä tulisi ehkä hitusen helpompaa ( vaikkei tämä vaikeaa toki ole nytkään - imettävän äidin dementiasta kärsiminen vain ehkä kanssaeläjilleni hieman hankalaa ). Mutta mitäs varten tuo vauva toisinaan ei nukahda klo 22 yöunilleen ja toisinaan nukahtaa. Laskin ihan äsken ( klo 21.43 suom.huom. ) vauvan tissiltä tuonne tupaan kehtoon, koska olin aivan varma, että voin istua tässä vartin ennenkuin vauva vaatii lisätissiannostaan ennen yöunia, ja katsokaas nyt, mihin tuo kuopus minut nyt on ajanut!!! Klo on jo huomisen puolella ja tässä olen.

Olen nähnyt jo useasti, kuinka pienimies ( tahallaan kirjoitin tuon yhteen!! ) virnistää kauniisti ja poskessa oleva hymykuoppa paljastuu, mutta en saa niitä hymyjä kameralla pyydystettyä. Enkä voi valitettavasti jakaa sitäkään itkuun asti ihanaa juttua, kuinka pienimies imi itsensä täyteen tissimaitoa, niin että viimeinen imaisullinen valui jo suupielestä pois, lupsautti silmänsä kiinni avatakseen ne äidille uudelleen "kukkuu"-tyyliin ja nauroi ääneen. Yhden, toisen ja kolmannenkin pienenpienen hörähdyksen. Ettäpä se voikaan olla maailman kaunein ääni!!

Kummitiedotuksena kaikille kummeille ja muille kiinnostuneille: Pienimies 1kk lääkärineuvolassa ihasteltu terveeksi, suloiseksi ja hyväihoiseksi pojaksi painolla 5195g ja pituudella 54,5 senttiä ja pipon koolla 39,3cm ( 2.10. siis. Nyt grammoja on kertynyt jo monenmonta enemmän! )

Voiko tämän suurempaa onnea ollakaan? No ei. ( Paitsi se uni, joka saapuu än-yy-tee-NYT! )