Kun katson kuistilta pohjoiseen, näen tämän. Pieniä poneja ja Pikkuvirran, joka siintää siellä takana. Syksyllä laidun on jo syöty aika tarkkaan, mutta ponit ovat jopa pulleita, hyväkuntoisia ja onnellisesti laumassa - ilmeisen vahvasti tosiaan laumautuneita, sillä eilen illalla kotiinsa lähtenyt astutettava ponitamma karkasi hetki ennen kuljetuskoppiin taluttamista riemukkaasti laukaten laumansa luo :) - montako näet?

Minä näen Töötin, Vallun, Terin, Tintin, Bellan, Helmin, Aamun, Briskun, Akun, Sindyn, Aten ja Kezellan. ( ja nimenomaan tässä järjestyksessä vasemmalta oikealle ;) )

Lissu ( Littlefield Lizzie ) tuli kotiin kesälomalta Sulevin luota toissapäivänä ja sulautui oitis Iivarin kaveriksi:

Lissuhan on vasta 1-vuotias "vauva", joten siksi on noin kevytrakenteinen, mutta se on iso ja jännitämme todella, vieläkö se kasvaa! Hieman löytyy edelleen takakorkeutta, mutta emme mittaa sitä ihan vielä, toivottavasti ei tule ylikorkeaksi. Kaunis rakenne sillä kyllä on, kunhan se vaan kehittyy nyt ihan rauhassa aikuiseksi. ( Ja kuva on samaa huonoa tasoa kuin mulla aina :p )

Ponit saavat jo lisäruokaa ( osin kuivia heiniä, osin esikuivattua maitohapposäilöttyä rehua ), kun laitumet on niin syöty ja aidantekijäresurssit istuvat lähinnä imettämässä päivät pitkät ;)

Paparazzi yritti kuvata myös ponipoikien leikkejä.

Atte ja Aku ovat jo suunnilleen samankokoiset. Atte etsii ikiomaa kotiaan vielä, Akulle on omat ihmiset jo tiedossa.

Jottei menisi ihan karvaisiksi pelkästään nämää jutut, pitää kertoa, että puutarhamme tuottaa satoa. Joka minut tuntee, tietää, ettei meillä ole puutarhaa... pelkkä poneilla syötetty nurmikko vaan, jonne keväällä ystäväni avustuksella istutettiin ( ystäväni siis auttoi itse itseään istuttamaan minun ostamani puut, kiitos vaan Päivi! ) kolme omenapuuta. Niistä yksi sai kokea ilmeisesti ihan ohikäveltynäkin huonon viherpeukaloni, suuttui ja nuupahti joten sain kaupasta uuden puun sen huonosti lähteneen tilalle. Mutta entäs yksi, se mielestäni kaunein, Rautatieomenapuu, on tuottanut kokonaisen yhden omenan.

Todistusaineistoa:

Ja minä olen niin onnellinen että ihan itkettää! Kun sylissä on maailman ihanin vauvapoika, tuvassa lelujaan levittelee maailman ihanin kohtakaksivuotias seuranaan maailman ihanimmat yhdeksänjarisat ja kohtakaisejokahdeksantäyttää sekä apuajokoseonkolmetoista, laitumilla käyskentelee ihanhirmuisenmonta ponia, tiine islanninhevonen ja elämäni suomenhevonen, mies alkoi tehdä pihattoa ulkoapäin tosi kurjannäköiseen loukkoon ( siitä tulee hyvä, uskokaa vaan - ulkonäöllä ei ole merkitystä, jos puhutaan rakennuksista ), jotta kaikki sujuu talvella hyvin, ja yhden lomittajan valittava näkemys meidän elämästä ja eläimistä on vain sen yhden lomittajan yksi näkemys ( ne useat muut jotka tykkäävät olla meillä töissä eivät kai voi olla yksimielisyydessään väärässä? Eihän? ).

Joko sanoin, että olen hirmuisen onnellinen? Tästä lapsena haaveilin, vaikka en ihan näin upeaa elämää uskaltanut haaveillakaan. Luulin, että tämmöisiä tapahtuu vain Enni Mustosen romaaneissa.